JES JES JES
Ranella oli eilen fyssari. Ja kyllä jännitti ja hermostutti, mitä Niina sanoo Ranen kunnosta. Pessimistinä sitä odotti jotain, että ei vielä kehiin 1-2 kuukauteen. Ja sitten, kuitenkin, hän antoi Ranelle "terveen paperit". Kyllä meinasi itku tulla, miten ihanaa. Nyt saadaan ruveta treenaamaan, jes jes jes.
Vaikein osa lienee kuitenkin pitää Rane kunnossa, ehjänä. Tapaturmia voi silti sattua, vaikka kuinka olisi varovainen ja yrittää huolehtia kaikesta. Olen kyllä sitä mieltä, että meidän osuus saikkuilusta on todellakin hoidettu.
Tällä hetkellä olen pudottanut kaikki muut treenit paitsi kasvattajan. Eli meillä on talvikaudella vain Saijan aksatreenit kerran viikossa ja joskus sitten kisat päälle. Lahjattomat harjottelee, vai miten se meni. Ja osaahan Rane jo paljon ja oppii nopeesti. Kesäaikaan sitten kyllä treenataan lisäksi tokoa ja rallytokoa.
Fyssari oli sitä mieltä, että treenien (aksa, toko, rally) jälkeen pitäisi pitää monta vapaapäivää. Ja välillä 2-3 viikon totaalitaukoja treeneistä. Ja Volttiakin saa lainata, kiitos Saijan. Viime treeneissä tosin en osannut ollenkaan ohjata Volttia. En vaan osannut ja sanoinkin, että "nyt on kyllä Ranea ikävä". Ja mitä tapahtuu, samalla viikolla sain vahvistuksen, että Rane on taas kunnossa. Vähän kyllä jänskättää osaanko enää Ranenkaan kanssa aksata.
Maltillisen treenaamisen lisäksi kunnon lämmittely ja jäähdyttely n.20-30 min. Lisäksi annan lisäravinteita. Annan myös palautusjuomaa. Välillä voi myös antaa kylmää. Ja tietysti jumpataan monta kertaa viikossa. Rane on nyt ollut flexissä lenkillä ja vapaana voivat ensin olla ainakin vuorotellen Pyryn kanssa. Voiko paljoa tämän enempää tehdä. Yritystä ainakin on. Kyl tää taas tästä. Ihanaa.
lauantai 18. tammikuuta 2020
tiistai 7. tammikuuta 2020
2020-01-06 Vuosi vaihtui
VUOSI VAIHTUI
Uskaltaako mitään uudenvuoden suunnitelmia sanoa ääneen. Mietin juuri, että tänä vuonna 2020 taidan skipata joulukuun. Kun edellisenä vuonna joulukuussa Ranen olat tähystettiin, koska olkanivelien sivusiteissä oli lievät repeämät ja siitä seurasi noin 4 kuukauden saikku plus toinen 4kk kuntoutus. Ja viime vuonna joulukuussa sattui taas. Miksi, miksi ja taas Ranelle? Vaikka en nyt Pyryllekään sellaista toivo, mutta joku yläkerrassa ei kai halua näköjään, että pääsisin jo vihdoin kunnolla aksaamaan.
Oltiin Masan ja koirien kanssa lenkillä, ensin 20 min. asfalttia ja sitten metsän kautta pois. Päästettiin koirat irti, näin vaan että koirat oli lähellä toisiaan, Rane vinkasi ja tuli ontuen luokse. Käytiin urheiluklinikalla ja ultran perusteella syynä nyt vasen hauis. Rane kävi juoksemassa askelvoimamatolla. Hieno vekotin, jossa tuloksena ikäänkuin lämpökamerakuva eri jalkojen askelien voimakkuudesta, lisäksi prosentteina. Ja eroa oli vasemman ja oikean etujalan välillä noin 10%.
Tällä viikolla käytiin kontrollissa ja askelvoimamatolla jo puhdasta ravia ja prosentit olivat jo lähes samat eli huippuhienot.Tammikuu nyt ainakin saikkuillaan, katsotaan milloin fyssari antaa aksaluvan.
Lievästi sanoen, aika masentavaa. Juuri kun sain Ranen kuntoon, niin sitten tämä. Niin jäin miettimään facessa ollutta aforismia "Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on". Niinpä, en sitten ole kovin onnellinen, ainakaan koko ajan. Olen toki onnellinen, että minulla on noin supersuperihanat koirat, mutta se nyt puuttuu, että ne olis tällä hetkellä terveitä harrastamaan agilityä. Ja kyllähän se surettaa, se on kuitenkin mulle rakkain laji. Toki onnellinen, että tokoa ja rallya voi sentään harrastaa. Mutta kyllä odotan kovasti, että pääsen taas Ranen kanssa aksaamaan. Eri asia on sitten, jos saisin tuomion, ettei agilityä pystyisi enää ikinä harrastamaan, kuten Pyryllä. Sitten olisinkin onnellinen ja iloitsisin siitä mitä minulla on ja mitä muuta pystymme harrastamaan.
Mutta tänään iloitsin siitä mitä minulla on, sain tehdä agilityä. Sain lainata kasvattitädiltä koiraa, Pyryn siskoa, Ranen äitiä. Voltti on kyllä ihana, hän kyllä menee kenen kanssa vaan. Pientä hankaluutta vaan toi erilaiset käskyt ja tekniset toteutustavat (mikä ohjaus, mikä ohjauskäsky ja miten kaukaa tai läheltä ohjaan...). Mutta kohta opin nekin, jos liisaan Volttia, kunnes Ranen kanssa taas voi mennä. Ja silti, toivottavasti pääsen pian taas Ranen kanssa liitelemään.
Uskaltaako mitään uudenvuoden suunnitelmia sanoa ääneen. Mietin juuri, että tänä vuonna 2020 taidan skipata joulukuun. Kun edellisenä vuonna joulukuussa Ranen olat tähystettiin, koska olkanivelien sivusiteissä oli lievät repeämät ja siitä seurasi noin 4 kuukauden saikku plus toinen 4kk kuntoutus. Ja viime vuonna joulukuussa sattui taas. Miksi, miksi ja taas Ranelle? Vaikka en nyt Pyryllekään sellaista toivo, mutta joku yläkerrassa ei kai halua näköjään, että pääsisin jo vihdoin kunnolla aksaamaan.
Oltiin Masan ja koirien kanssa lenkillä, ensin 20 min. asfalttia ja sitten metsän kautta pois. Päästettiin koirat irti, näin vaan että koirat oli lähellä toisiaan, Rane vinkasi ja tuli ontuen luokse. Käytiin urheiluklinikalla ja ultran perusteella syynä nyt vasen hauis. Rane kävi juoksemassa askelvoimamatolla. Hieno vekotin, jossa tuloksena ikäänkuin lämpökamerakuva eri jalkojen askelien voimakkuudesta, lisäksi prosentteina. Ja eroa oli vasemman ja oikean etujalan välillä noin 10%.
Tällä viikolla käytiin kontrollissa ja askelvoimamatolla jo puhdasta ravia ja prosentit olivat jo lähes samat eli huippuhienot.Tammikuu nyt ainakin saikkuillaan, katsotaan milloin fyssari antaa aksaluvan.
Lievästi sanoen, aika masentavaa. Juuri kun sain Ranen kuntoon, niin sitten tämä. Niin jäin miettimään facessa ollutta aforismia "Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on". Niinpä, en sitten ole kovin onnellinen, ainakaan koko ajan. Olen toki onnellinen, että minulla on noin supersuperihanat koirat, mutta se nyt puuttuu, että ne olis tällä hetkellä terveitä harrastamaan agilityä. Ja kyllähän se surettaa, se on kuitenkin mulle rakkain laji. Toki onnellinen, että tokoa ja rallya voi sentään harrastaa. Mutta kyllä odotan kovasti, että pääsen taas Ranen kanssa aksaamaan. Eri asia on sitten, jos saisin tuomion, ettei agilityä pystyisi enää ikinä harrastamaan, kuten Pyryllä. Sitten olisinkin onnellinen ja iloitsisin siitä mitä minulla on ja mitä muuta pystymme harrastamaan.
Mutta tänään iloitsin siitä mitä minulla on, sain tehdä agilityä. Sain lainata kasvattitädiltä koiraa, Pyryn siskoa, Ranen äitiä. Voltti on kyllä ihana, hän kyllä menee kenen kanssa vaan. Pientä hankaluutta vaan toi erilaiset käskyt ja tekniset toteutustavat (mikä ohjaus, mikä ohjauskäsky ja miten kaukaa tai läheltä ohjaan...). Mutta kohta opin nekin, jos liisaan Volttia, kunnes Ranen kanssa taas voi mennä. Ja silti, toivottavasti pääsen pian taas Ranen kanssa liitelemään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)