2019-11-10 Ykkösissä

YKKÖSISSÄ

Vähän kaksjakoiset fiilikset, kun todellakaan en edes halua nousta ylöspäin, jos meidän osaamistaso on tämä eli paljon vielä treenattavaa. Ja kyllä, kai aina ja ikuisesti on treenattavaa, mutta puhun nyt sellaisista perustavanlaatuisista perusjutuista. Ja toisaalta haluaisi kuitenkin onnistua edes joskus, että motivaatio pysyy yllä. Ei tarvitse nollaa tulla, mutta että saa tuntea tehneensä yhdessä koiran kanssa hyvällä rytmillä, vaikka hylly olisikin lopputulos.
Sekin auttaisi analysoinnissa, jos olisi video mitä katsoa jälkikäteen, näyttikö se siltä miltä tuntui ja toisinpäin. Mutta kisaan aika yksinäni nyt ykkösissä, ja kisatauon takia tunnen ihmisiä vielä vähemmän. Tänäänkin eräs sanoi minulle moi ja tietysti vastasin, ja mietin, että mistä hitsistä minä tuon tunnen, kun en kehdannut kysyä. Juteltiin sitten muutama sana myöhemmin, ja Saijan treenit tuli esille. Kyllähän siellä aina jonkun sanan tuntemattomienkin kanssa juttelee.
Mutta en tohdi kännykkää nakittaa kuin tutuille, että saisi videon. Agilityväki on kyllä ihania hyväntahtoisia kannustavia ihmisiä suurin osa.

Tänään olin ATT:n kisoissa ja hassua, että lopputulos oli pisteissä ihan sama kuin Kirkkonummen kisoissa, 15, HYL, HYL. En nyt tiedä, onko tuo mieltä ylentävää, varsinkin kun juuri viimeisestä hyppiksestä jäi vähän huono fiilis.  Ranen piti mennä renkaan jälkeen lähes nenän edessä olevaan putkeen (ehkä oletin, enkä ohjannut), niin hänpä löysi kyllä putken, mutta etuviistosta noin 20 metrin päästä. Yleisöllä oli kyllä hauskaa. En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa. Se kohta lähinnä nauratti. Jälkikäteen minulle muutama sanoi, että Rane irtoo kyllä hyvin ja se on hieno piirre, kun koira irtoo. Juu...
Toinen tilanne mikä jäi mieleen oli radalla, missä piti tulla noin 90 asteen kulma hypyllä, ettei hyppää ristiin ja samalla väärää hyppyä, kun oltiin menossa puomille. Tein siihen vauhdikkaan vastakäännöksen ja se onnistui ja tuntuikin hyvältä. Siitä sain kommentin, että olipa fiksu ja hieno käännös tuohon paikkaan. Ja sekös mieltä kohottaa taas.

Kyllä on ykkösen radat olleet haastavia, ensin Nyberg, sitten Viitanen ja nyt Heino. Paljon on ollut radan reunalla ihmettelyä, että miten ykkösien radalla on haastavia kepeillevientejä ja yleensä aina putkesta, päällejuoksuja, sitten on joku pieni väli, josta onnistuu pienen koiran kanssa ohjaus, mutta isomman kanssa otettava toisen siivekkeen kautta ja samalla kuitenkin on pitkiä välejä ansoineen. Mutta se on kaikille sama, ja ohjata pitää. Ja minähän tykkään, kun pitää pohtia ohjausta haastavassa kohdassa, ettei vaan mennä posoteta.

Mutta hei, nyt on tehty 9 rataa, ja kahdeksassa saatu keppivirhe. Ja tuossa viimeisessä hyppiksessä saatin se vihdoin ekaa kertaa onnistumaan. Että siinä sitä perustavanlaatuista mitä pitää treenata. Kepeistä en silti ole yhtään huolissani, se on Ranen homma ja uskon, että se jossain kohtaa sille kolahtaa jakeluun. Rane ei myöskään varasta lähdöstä ja otti kontaktit, mutta se vauhti...siinä sitä handlattavaa. Nytkin oikein tutustuin tuohon hyppikseen jo oletuksella, että en tod ole vieressä auttamassa, vaan oikea ja vasen oli hyvinkin käytössä ja hän ihan kuunteli. Muutama rima myös putosi siinä vauhdissa. 

Sitä en tiedä onko järkee kisata tässä kohtaa, mutta ihan mun itseni takia se ehkä on paikallaan. Edelleen sydän hakkaa ja jännittää. Jos se tykytys tästä pikkuhiljaa kisatessa vähän laantuisi. Ja Rane ansaitsee monta syräntä.